John Lennox - Tähtäimessä Jumala

John Lennox toimii Oxfordin yliopiston matematiikan professorina. Hänen uusin kirjansa on kristillistä apologetiikkaa, eli sen puolustamista, selventämistä ja oikeaksi osoittamista. Kirja julkaistiin hänen Suomen vierailunsa kunniaksi, kun hän kävi debatoimassa Helsingissä huhtikuussa 2014.

Lennox mainitsee kirjan alussa uusateistien neljä ratsumiestä: Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Daniel Dennet ja Sam Harris. Lennox on debatoinut kahdesti Dawkinsin kanssa ja kahdesti Hitchensin kanssa. Muita väittelyitä hän on käynyt mm. Victor Stengerin ja Peter Atkinsonin kanssa. Nämä debatit ovat yksi motivaation lähde hänen kirjalleen, jossa hän argumentoi tarkemmin kristinuskon totuuden puolesta. Uusateistit ovat ottaneet tähtäimeensä Jumalan ja tässä kirjassa Lennox ottaa tähtäimeensä uusateistit. Suurisuisin kohde on Dawkins, hyvänä toisena tulee Hitchens.

Luvun 1 otsikko on ”Ovatko Jumala ja usko järjen ja tieteen vihollisia?” Lennox osoittaa ytimekkäästi, että Raamattu nimenomaan kehottaa tutkimaan luontoa ja kristinuskon vaikutuksesta meille ylipäätään on moderni tiede, jota uusateistit niin paljon rakastavat. Tässä luvussa osansa Lennoxin kritiikistä saa Stephen Hawking. Multiversumiteoria vilahtaa myös näillä sivuilla ja yksi kirjan hauskimmista lauseista esitetään juuri siitä (s. 52): ”Minun tekee mieli lisätä, että usko Jumalaan vaikuttaa äärettömän paljon järkevämmältä vaihtoehdolta, jos sen sijasta pitäisi uskoa, että kaikki mahdolliset maailmankaikkeudet ovat olemassa – sekin maailmankaikkeus, jossa Richard Dawkins on Canteburyn arkkipiispa, Christopher Hitchens paavi ja Billy Graham on juuri äänestetty vuoden ateistiksi!”

Loppuluvun verran Lennox selittää mitä usko tarkoittaa. Uusateistit ovat vääntäneet kaiken uskon sokeaksi uskoksi. Tätä usko ei ainakaan Raamatussa ole.

Luvussa 2 Lennox käsittelee aihetta ”Onko uskonto myrkyllistä?”. Hän kiinnittää huomionsa lähinnä kahteen asiaan. Ensinnäkin hän osoittaa sen äärettömän vakavan (ja lapsellisen) asian, että uusateistit niputtavat (Sam Harrista lukuunottamatta) kaikki uskonnot samaan nippuun. Ja tämä on käsittämätöntä. He eivät kuitenkaan halua, että heidät laitetaan samaan nippuun Stalinin, Maon ja Pol Potin kanssa. Lennox myös osoittaa sen yksinkertaisen tosiasian, että yhtäkään kristittyjen tekemää väkivallantekoa ei voida yhdistää itse Jeesuksen opetuksiin. Minä voisin ryöstää pankin Jeesuksen (tai kenen tahansa) nimessä, mutta se ei ole sama asia kuin se, että tämä henkilö on käskenyt tekemään niin.

Toiseksi on käsittämätöntä, miten esim. Dawkins ohittaa kaiken sen hyvän mitä kristinusko on tuonut mukanaan. Tapio Puolimatkan ”Uskon ja tiedon aarteet Kristuksessa” argumentoi 500 sivun verran tästä asiasta, joten ei siitä sen enempää tässä. 

Luku päättyy suoraan David Berlinskin lainaukseen: ”Kuka oikein langetti kärsivän ihmiskunnan niskaan myrkkykaasun, piikkilangan, räjähteet, rodunjalostuskokeet, Zyklon B:n kaavan, raskaan tykistön, näennäistieteelliset perustelut joukkomurhille, rypälepommit, hyökkäyssukellusveneet, napalmin, mannertenväliset ballistiset ohjukset, sotilaalliset avaruusasemat ja ydinaseet? Sikäli kuin muisti pelaa, se ei ollut Vatikaani.”

Luku 3 kääntää luvun 2 kysymyksen päälaelleen: ”Onko ateismi myrkyllistä?” Hän toteaa, että Dawkinsin lause ”ei ole vähäisintäkään todistetta että ateismi ajaisi ihmisiä järjestelmällisesti tekemään pahaa toisilleen” kertoo enemmän hänestä itsestään kuin historiasta. Kommunistiset vallanpitäjät ovat vastuussa miltei 100 miljoonasta ihmishengestä, pelkästään viime vuosisadalta. Dawkins on myös sanonut, että maailmassa ei ole ainoatakaan ateistia, joka ajaisi puskutraktorilla kumoon Mekan, Yorkin tuomiokirkon tai Notre Damen. Voi olla, että puskutraktoria ei käytetty, mutta Stalin hankkiutui eroon 54 000 kirkkorakennuksesta. Lennox myös kysyy, ovatko uusateistit istuneet Lennoxin tavoin 13-vuotiaan tytön kanssa samassa pöydässä kuuntelemassa hänen valitustaan siitä, että hän ei voi mennä kouluun, koska ei halua vannoa julkisesti uskollisuuttaan ateismille. 

Uskontoa on yritetty tuhota historiankuluessa ennenkin, mutta tuloksena on ollut vain se, että on tuhottu ihmisiä.

Luku 4. Uusateistit heittävät mielellään Jumalan menemään, mutta samassa rytäkässä he sahaavatkin sen moraalioksan, jolla he itsekin istuvat. Fjodor Dostojevskin lause ”jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua” on ainoa älyllinen johtopäätös. Dawkins on itse kirjoittanut kuuluisat lauseensa: ”Pohjimmiltaan ei ole suunnitelmaa, ei tarkoitusta, ei pahaa eikä hyvää, ei mitään muuta kuin tarkoitukseton yhdentekevyys - - Me olemme koneita, jotka monistavat DNA:ta - - Se on jokaisen elävän olennon ainoa syy olla olemassa. ”Dawkins ei todellisuudessa usko itsekään tähän. Ei ainakaan käyttäytymisensä perusteella. Lennox joka tapauksessa perustelee sen ainoan johtopäätöksen, joka moraalille seuraa ilman Jumalaa. Se hajoaa sekasotkuksi.

Luku 5 ”Onko Raamatun Jumala hirmuvaltias” alkaa toteamuksella, että uusateistisen herjaukset Raamatun Jumalaa vastaan eivät ole päteviä, koska heillä ei ole mitään älyllistä perustaa heidän moraalilleen, kuten Lennox luvussa 4 osoitti. Olisi siis mahdollista ohittaa koko asia. Ongelma on vain siinä, että heidän kritiikkinsä vetoaa moniin ihmisiin ja se vaikuttaa pätevältä sen yhteisen moraalin valossa, joka meillä kaikilla on Jumalan kuvaksi luotuina olentoina – uskoimme me Häneen tai emme.

Lennox käy lyhyesti ja ytimekkäästi läpi Dawkinsin muodostamat uudet 10 käskyä ja osoittaa, että ne perustuvat edelleen pitkälti Raamatun opetuksiin. Tämä on hiukan hupaisaa, koska Dawkins kirjoitti Jumalharha-kirjassaan, että "kukaan ei ota moraaliaan Raamatusta".

Lennox käy taidokkaasti läpi 5.Mooseksen kirjan tapahtumia ja osoittaa, että kanaanin maan valloituksen kohdalla on otettava huomioon useita eri seikkoja, jotka osoittavat, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen (voit lukea argumentit ostamalla kirjan). Luvussa Lennox myös keskittyy legendaariseen pahuuden ongelmaan ja huomauttaa, että uusateistit ovat itse asiassa pahentaneet tilannetta heittämällä Jumalan menemään. Pahuus ja kärsimys on edelleen olemassa (näin ihmiset kokevat, vaikka ateismi ei pahuutta voi älyllisesti perustellakaan), mutta Jumala, joka toisi asiaan toivon, on poissa.

Luku 6 käsittelee Jeesuksen sovituskuolemaa ja sitä onko se vastenmielistä. Lennox osoittaa kohta kohdalta, että ymmärrettyämme sairauden vakavuuden, me ymmärrämme paremmin lääkkeen tehokkuuden tai arvon. Aivokasvaintakaan ei voi hoitaa buranalla. Kristinusko tarjoaa realistisen analyysin sekä ihmisen tilasta että sen ratkaisusta. Ateismi ei tarjoa kumpaakaan. Arkielämä osoittaa, että kukaan meistä ”ei vain anna anteeksi” kun me kohtaamme suurta vääryyttä. Äiti, jonka lapsen yli rattijuoppo ajaa, ei ”vain anna anteeksi” rattijuopolle. Anteeksiantamukseen liittyy olennaisesti hinta. Tässä on tiivistettynä luvun 6 huomio.

Luku 7 rakentaa siltaa lukuun 8, koska se käsittelee ihmeiden mahdollisuutta. Tuttuun tapaan ihmekeskustelussa, David Hume saa melko suuresti huomiota. Lennox osoittaa monelta huomaamatta jääneen ongelman Humen ajattelussa. Yksi luonnontieteen vaikuttavimmista asioista on ollut löytää lainalaisuudet, jotka hallitsevat maailmankaikkeuden toimintaa. Hume on itsensä kanssa silmiinpistävästi ristiriidassa. Hän ottaa esimerkiksi biljardipallon, joka törmää toiseen palloon ja toinen pallo lähtee liikkeelle. Hänen mukaansa tämä syy-seuraussuhde on vain ajatuksissamme. Jos siis tuhannet ovat kuolleet (ja tulevat kuolemaan) keuhkosyöpään vuosien savukkeiden polttamisen jälkeen, emme voi todistaa mitään syy-seuraussuhdetta savukkeella ja keuhkosyövällä. Mutta tällainen näkemys vie pohjan koko tieteeltä! Ongelma on siinä, että Hume kääntää ihmeiden kohdalla takkinsa. Hän sanoo, että luonnon yhdenmukaisuutta ei voi näyttää toteen, mutta samaan hengenvetoon hän kumoaa ihmeet, koska ne rikkovat luonnon yhdenmukaisuutta. Niinpä hänen argumenttinsa kumoaa itse itsensä. 

Lopulta on niin, että vain usko Jumalaan antaa meille mahdollisuuden uskoa johdonmukaisesti luonnon yhdenmukaisuuteen. Joka tapauksessa Lennox osoittaa, että tiede ei sulje pois ihmeitä. Jos Jumalaa ei ole olemassa, silloin ihmeet ovat todellinen ongelma. 

Luku 8 käsittelee Jeesuksen ylösnousemusta ja se on kirjan pisin luku. Lennox huomauttaa heti alkuun, millainen vaikutus Bertrand Russelilla on uusateisteihin. Russelin vastaus kysymykseen ”mitä sanot jos Jumala kysyy sinulta kuoleman jälkeen: miksi et uskonut?” olisi ”ei ollut riittävästi todisteita”. Lennox kuitenkin ihmettelee sitä, että kun uusateisteille tarjotaan todisteita, he kieltäytyvät tutkimasta niitä.

Lennox luki aikoinaan Russelin kuuluisan kirjan ”Why I am not a Christian” ja odotti saavansa huolellisesti kollattuja (läpikäytyjä) tutkimuksia ja todisteiden punnitsemista. Kirja oli kaikkea muuta. Hyvä esimerkki on Russelin väite, ettei Jeesusta ehkä ollut edes olemassa. Tämän tasoinen väite paljastaa hänen yltiöpäisen skeptisen suhtautumisen historiaan. Lennox lainaa Jeesus-tutkijoiden yläpäästä tutkijoita kuten Ed Sandersia, Christopher Tuckettia ja Gerd Theisseniä, jotka tekevät historankirjoituksista sen johtopäätöksen, että kaikki Jeesuksen elämän pääkohdat ovat historiallisesti kyseenalaistamattomia (historiantutkimismetodeilla mitattuna). Jos esimerkiksi kolme suurta historiankirjoittajaa kuten Josefus, Tacitus ja Mara bar Sarapion mainitsevat Jeesuksesta itsenäisesti eri asioita, on käsittämätöntä, että myytti ”Jeesus ei ollut historiallinen” henkilö elää niin voimakkaasti uusateistien (ja ikävä kyllä Matti Meikäläisten) keskuudessa. Jos uusateisteistit puhuvat niin kovasti tieteellisen tutkimuksen puolesta, niin miksi tämä asia unohtuu heti kun siirrytään historiaan?

Lennox esittelee nopeasti Uuden testamentin käsikirjoitusten todistusvoiman. Monet suhtautuvat yltiöpäisellä skeptisyydellä UT:n tekstiin, mutta tässä on ongelma. Jos joku haluaa johdonmukaisesti lähteä epäilemään kaikkia antiikin teoksia, niin näin voi vapaasti tehdä. Mutta sen perusteella mitä me tiedämme antiikin tekstien vertailusta, Uusi testamentti odottaa jonossa viimeisenä (harvaa kuitenkin kiinnostaa muut antiikin teokset)! En lähde listaamaan tähän tarkempia yksityiskohtia, mutta a) keskimääräisesti UT:n käsikirjoituksilla on takanaan tuhatkertainen määrä kopioita kuin muilla tuon ajan teksteillä ja b) aika varhaisimmista käsikirjoituksista itse tapahtumiin ovat omaaluokkaansa muihin antiikin dokumentteihin verrattuna. Lennox lainaa sellaisia historioitsijoita kuten William Ramsay, Colin Hemer ja Sherwin-White kun hän osoittaa esimerkiksi evankelista Luukkaan äärettömän tarkaksi historian kirjoittajaksi.

Jeesuksen ylösnousemusta Lennox argumentoi ihastuttavan tuoreella tavalla –ainakin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet vain kuivia artikkeleita aiheesta. Hän onnistuu tuomaan monia uusia näköaloja myös minulle ja tämä oli kuitenkin kirjan aiheista se, johon olen itse eniten perehtynyt (tämä voi tietysti kertoa vain minun aiheeseen perehtymisen heikkoudesta). Hän myös listaa neljä David Humen esittämää vaatimusta, joita silminnäkijöitä kohtaan on sovellettava. Lopputulos on, että UT:n silminnäkijät selviytyvät Humen testistä hyvin.

Lennox toteaa, että lukija on voinut huomata, että uusateisteihin ei ole juuri tässä luvussa viitattu. Syy on ilmeinen. Huolimatta kaikista leuhkituista mielenkiinnoista todisteita kohtaan, heidän kirjoituksissaan ei ole mitään, mikä osoittaisi vakavaa perehtymistä tämän aiheen argumentteihin.

Kirja loppuu (tahallisen ironisesti?) siihen, mistä Dawkinsin Jumalharha-kirja alkaa: puutarhaan. Dawkins toteaa, että eikö riitä, että näkee kauniin puutarhan? Miksi täytyy uskoa, että sen pohjalla on vieläpä keijukaisiakin? Lennox kysyy, että jos jos Dawkins näkee kauniin puutarhan, niin eikö hän näe lainkaan puutarhuria? Me tiedämme, että puutarhat eroavat raa'asta luonnosta juuri älyllisen toiminnan (puutarhurin) osalta. 2000 vuotta sitten eräs Maria-niminen henkilö oli juuri puutarhassa itkemässä. Hänelle rakas mieshenkilö oli juuri kuollut ristillä ja hänet oli haudattu puutarhassa sijaitsevaan hautaan. Kun hän kuuli sanan ”Maria”, hän ymmärsi, että koko luomakunnan herra oli noussut kuolleista.

Ero kristityillä ja ateisteilla on ainakin tässä: Ateistien kertomus tulee varmuudella päättymään hautaan, mutta kristinusko saa alkunsa haudasta – tyhjästä haudasta.   

Lennox tullaan varmasti jatkossa muistamaan erityisesti lauseestaan, jolla hän vastasi Stephen Hawkingille. Hawking sanoi: "Taivas on satu sellaisia ihmisiä varten, jotka pelkäävät pimeää." Lennox vastasi: "Ateismi on satu sellaisia ihmisiä varten, jotka pelkäävät valoa." Ja hän perustelee väitteensä, mielestäni hyvin. 

Koska objektiivisuuden nimessä kirjaesittelyssä täytyy olla aina myös jotain negatiivista sanottavaa, niin tässä se tulee. Viiteosasto oli sijoitettu kirjan loppuun! Henkilökohtaisesti en tykkää lukea kirjoja, joissa sormi täytyy olla jatkuvasti takasivuilla viitteiden tarkistamiseksi. Olisi mukavampi jos ne kulkisivat jouhevasti sivujen alareunassa. Mutta ne, jotka ovat niitä kirjoja kirjoittaneet, voivat tietää tähän järkeviä syitä. No niin, tulipa annettua myös negatiivista palautetta. 

Jos lukija on kiinnostunut kristillisestä apologetiikasta tai sekaantunut uusateistien kirjallisuuteen tai haluaa tietää, mistä kristinuskossa on kyse, tämä kirja kannattaa hankkia! Amen.