Olen
monesti itse miettinyt mitä otsikossa mainittu lausahdus tarkoittaa. Jokainen
on ehkä joskus päässyt seuraamaan päiväkodin pihalla olevien lasten päätöntä ja
hölmönnäköistä temmellystä. Lapset ovat metelöiviä ja sotkuisia, lapset ovat
hankalia, hyväuskoisia ja käsittämättömiä. Lapset ovat aitoja. Miksi Taivas
olisi tällaisten ihmisten kaltainen?
Käsittämättömintä
Jeesuksen ristinkuolemassa on se, että se oli puhtaasti Isän hyvyyttä ja lahja
meille. Ei tosiaan olisi tarvinnut, eikä sitä tosiaan annettu mistään hyvästä.
Oman kokemukseni pohjalta pyhäkouluikäisen lapsen on helppo ymmärtää tämä, kun
taas nuoren tai aikuisen ajatusmaailmaan se ei meinaa mahtua. Usko ei riitä,
vaan omilla teoilla on hyvitettävä Jeesuksen työ minua kohtaan. Jumala oli
melko näppärä kun Hän antoi lahjan jota on mahdotonta maksaa takaisin. Siinähän
yritätte.
Oleellisinta
on se, kuinka Jeesus jatkaa puhettaan verrattuaan lapsia Taivaaseen (tämä löytyy Matteuksen evankeliumin 18. luvusta,
jakeet 1-6). Hän
kertoo, että sinne ei pääse kukaan, joka ei ota sitä vastaan niin kuin lapsi. Mutta
miten lapsi ottaa lahjan vastaan? Niin innoissaan ettei aina ehkä muista sanoa
edes kiitos. Kyseenalaistamatta sitä ansaitseeko hän sen, kysymättä miten sen
voisi korvata. Entä miten aikuinen ottaa lahjan vastaan? Sanomalla että ei
olisi tarvinnut, miten sä nyt näin, ja mistä hyvästä tääkin nyt on. Ja että
eihän ollu kallis.
Elikkä
siis. Pois turha suorituskeskeisyys ja paine siitä, että kelpaanko Jumalalle ja
olenko varmasti tehnyt riittävästi päästäkseni Taivaaseen. Usko riittää, ja kun
se on aitoa, niin se heijastuu elämään, tekoihin ja ajatuksiin, ja niin se
kuuluukin mennä. Ei missään nimessä niin päin, että ensin tehdään ja sitten uskotaan
että kyllä tällä jo jonkinasteinen taivaspaikka varmaan aukenee.
Pekka
Simojoen laulun sanoin: sitä on se pyhä yksinkertaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti